Reilu kaksi vuotta sitten olen kirjoittanut tästä kuta kuinkin samasta asiasta. Sitähän nyt on kaikilla. Kaikki unohtaa sanoja. Asioita. Se on ihan tavallista.
Niin se on. Se on tavallista. Mutta kuka tuntee sinut paremmin kuin sinä itse? Tai ainakin luulit tuntevasi. Ping. Siinähän se tuli!
Sinä, joka olet sairastunut aikuisiällä, yllättäen ja jonka muistiin sairaus on vaikuttanut, LUULETKO muistavasi, millainen olit ennen sairastumistasi?
Minä luulen. Ja olen puhunut siitä Puolisoni kanssa.
Minä olin meidän perheen kävelevä puhelinmuistio - vielä senkin jälkeen, kun käytössä oli jo kännykät.
Nyt hädin tuskin muistan oman ja perheenjäsenten puhelinnumerot.
Minä osasin oikeinkirjoitus- ja yhdyssanasäännöt. Enää en osaa, vaan joudun tarkistamaan ne Puolisolta.
Minä olin saanut luottamustehtävässäni lempinimen "Kielipoliisi" ja meitä oli kaksi joiden oli luettava kaikki kirjeet yms. Nyt muiden on luettava minun kirjoittamani teksti, sillä teen niin paljon kirjoitusvirheitä, että hävettää. Kirjoitan samoja sanoja kahteen kertaan jne. Huomaan virheet vasta sitten kun olen lähettänyt kirjeen/sähköpostin. En, vaikka lukisin tekstin kuinka moneen kertaan.
Ennen muistin pitkänkin kauppalistan ulkoa, kunhan vain olin kirjoittanut sen paperille. Vaikka se olisi keittiön pöydällä. Nyt muistan vain, että se lappu unohtui. Ja että kauppaan meno ahdistaa jo matkalla.
En osaa enää edes laskea. Laskin lompakossani olevia kolikoita, euron ja kahden euron kolikoita:
2, 4, 5, 6, 8, 7... Ei, ei ole todellista. Eikä ensimmäinen, eikä edes toinen kerta. Olin purskahtaa itkuun. Mutta kuka nyt rahojen väärin laskemisen takia itkisi?
Ei, ei kyse ole siitä, että itkisin siksi etten osaa, vaan siksi, että tunnen itseni huonoksi - huonoksi siksi, kun unohtamisen ja "sekoilun" syy ei ole sitä tavallista "sitä nyt on kaikilla".
Kun minä TIEDÄN mistä se johtuu, minä tunnen sen. Enkä minä jaksaisi sitä enää.
Enkä minä jaksaisi sitä vähättelyä.
Minusta sitä voisi verrata vaikka siihen, että joku valittaa turvoksissa olevaa jalkaansa särkevän kovasti ja minä sanoisin siihen, että no onhan mullakin joskus ollut tommosta. Ja hups, hänellä olikin veritulppa jalassa!
No, ehkä vähän karrikoitua, mutta kyllä - minunkin jalkani turpoavat ja niitä särkee, johtuu ylipainosta ja liikkumattomuudesta ;)
Sitä nyt on kaikilla. Siis kaikkialla. Syksyn tuntua - hyvää syksyä kaikille, jotka tänne vielä eksyivät, jätä merkki itsestäsi, joohan :)
- Otus Scops -
sunnuntai 1. syyskuuta 2019
tiistai 9. lokakuuta 2018
Kohinaa
Tinnitusta? Sitä tää kai on, ollut koko tämä reilun kuusi vuotta. Enemmän ja vähemmän.
Vinkuu, suhisee, kohisee -ja joskus tulee ihan muutaman sekunnin täydellinen hiljaisuus. Silloin muistaa: tällaistako se on, kun hiljaista?
Kun ei suhise. Kun ei kohise. Kun ei vingu. Kun ei tikitä. Kun ei kuulu mitään muuta kun ne äänet, mitä kuulukin: puhetta, musiikkia, läppärin näppäinten naputtelu. Auton käyntiäänti. Nauru.
Kynän naputus pöytään.
Kun olen viimeksi kerran ollut tuolla "omassa" sairaalassa, hoitaja heilautti jotain peittoa tai jotain ja huoneessa ollut seinäkello putosi. Meillä ei siis ollut huoneessa enää kelloa. Mutta tikitys jäi. Koko sen ajan, ne muutamat päivät, mitkä olin sairaalassa, kuulin kellon tikitykset.
Nytkin päässäni kohisee. Koko ajan. Se onneksi hiljeni vähän äskeisestä, sillä äsken se oli niin kova, että tuntui, että pää hajoaa siitä kohinasta.
Vai hajoaako se jo jostain muusta. En tiedä. Tänään on ollut ihan hyvä päivä, joten ei se voi olla siitä. Uskon että puolisollakin oli hyvä päivä (korkeintaan hammassärkyä), joten kai me pärjättiin.
Viimeiset kaksi viikkoa on taas olleet huonoja. Sain poissaolokohtauksen metsäretkellä, ilmeisesti rasituksesta, kun kiipesin jyrkkää ylämäkeä, Sen jälkeen lieviä kohtauksia tai ennakko-oireita on tullut lähes joka päivä. Kohtaus kävelee taas kantapäillä. VIHAAN sitä. Riesa.
Soitin viime torstaina neuron polille. Oma lääkäri oli ja on lomalla. Sieltä soitti perjantaina toinen lääkäri ja muutettiin lääkitystä. Ei välttämättä hyvä, mutta odotetaan nyt. Aamuisin tuntuu parin tunnin ajan kuin olisin kännissä. No, mitä sillä on väliä, kun ei tarvi mennä mihinkään, kun järjestän menoni sen mukaan. Soitan polille taas sitten, kun oma lääkäri on paikalla ja juttelen hänen kanssaan muutenkin.
Tämä toinen lääkäri halusi kirjoittaa lähetteen Tampereelle (lähempänä kuin Kuopio). Jos tutkittaisiin mahdollisuutta vagushermostimulaattoriin. Siitä puhuttiin kaksi vuotta sitten Kuopiossa, että siitä ei oikeastaan ole vastaavaa hyötyä kuin lääkkeistäkään ja päätin, etten halua/ota sitä.
Toinen voisi kuulema olla se syväaivostimulaattori.
Olen miettinyt molempia. En innostu kummastakaan.
Päätäni on jo kerran leikattu. En ole varma, haluaisinko enää kenenkään koskevan päähäni minkäänlaisella teräaseella, jos ei ole pakko tai jos ei olla ihan varmoja, että siitä on todella hyötyä.
************************************
Ja sitä paitsi osa elämästäni on joka tapauksessa jo menetetty. Työsuhde päättyy vuoden lopussa. Ei kukaan enää ota mua töihin: yli 5-kymppinen, sairas - tästä sairaudesta ei koskaan voi tietää miten tämä missäkin reagoi.
Haluaisin tämän "paskan" vain loppuvan ja haluaisin sen täyden eläkkeen, jotta voisin jatkaa taloudellisesti vapaata elämää puolison kanssa. Ei, ei ne tulot suuret olisi, mutta säännölliset ja loppuisi tämä toimeentulon ronkuminen.
Vinkuu, suhisee, kohisee -ja joskus tulee ihan muutaman sekunnin täydellinen hiljaisuus. Silloin muistaa: tällaistako se on, kun hiljaista?
Kun ei suhise. Kun ei kohise. Kun ei vingu. Kun ei tikitä. Kun ei kuulu mitään muuta kun ne äänet, mitä kuulukin: puhetta, musiikkia, läppärin näppäinten naputtelu. Auton käyntiäänti. Nauru.
Kynän naputus pöytään.
Kun olen viimeksi kerran ollut tuolla "omassa" sairaalassa, hoitaja heilautti jotain peittoa tai jotain ja huoneessa ollut seinäkello putosi. Meillä ei siis ollut huoneessa enää kelloa. Mutta tikitys jäi. Koko sen ajan, ne muutamat päivät, mitkä olin sairaalassa, kuulin kellon tikitykset.
Nytkin päässäni kohisee. Koko ajan. Se onneksi hiljeni vähän äskeisestä, sillä äsken se oli niin kova, että tuntui, että pää hajoaa siitä kohinasta.
Vai hajoaako se jo jostain muusta. En tiedä. Tänään on ollut ihan hyvä päivä, joten ei se voi olla siitä. Uskon että puolisollakin oli hyvä päivä (korkeintaan hammassärkyä), joten kai me pärjättiin.
Viimeiset kaksi viikkoa on taas olleet huonoja. Sain poissaolokohtauksen metsäretkellä, ilmeisesti rasituksesta, kun kiipesin jyrkkää ylämäkeä, Sen jälkeen lieviä kohtauksia tai ennakko-oireita on tullut lähes joka päivä. Kohtaus kävelee taas kantapäillä. VIHAAN sitä. Riesa.
Soitin viime torstaina neuron polille. Oma lääkäri oli ja on lomalla. Sieltä soitti perjantaina toinen lääkäri ja muutettiin lääkitystä. Ei välttämättä hyvä, mutta odotetaan nyt. Aamuisin tuntuu parin tunnin ajan kuin olisin kännissä. No, mitä sillä on väliä, kun ei tarvi mennä mihinkään, kun järjestän menoni sen mukaan. Soitan polille taas sitten, kun oma lääkäri on paikalla ja juttelen hänen kanssaan muutenkin.
Tämä toinen lääkäri halusi kirjoittaa lähetteen Tampereelle (lähempänä kuin Kuopio). Jos tutkittaisiin mahdollisuutta vagushermostimulaattoriin. Siitä puhuttiin kaksi vuotta sitten Kuopiossa, että siitä ei oikeastaan ole vastaavaa hyötyä kuin lääkkeistäkään ja päätin, etten halua/ota sitä.
Toinen voisi kuulema olla se syväaivostimulaattori.
Olen miettinyt molempia. En innostu kummastakaan.
Päätäni on jo kerran leikattu. En ole varma, haluaisinko enää kenenkään koskevan päähäni minkäänlaisella teräaseella, jos ei ole pakko tai jos ei olla ihan varmoja, että siitä on todella hyötyä.
************************************
Ja sitä paitsi osa elämästäni on joka tapauksessa jo menetetty. Työsuhde päättyy vuoden lopussa. Ei kukaan enää ota mua töihin: yli 5-kymppinen, sairas - tästä sairaudesta ei koskaan voi tietää miten tämä missäkin reagoi.
Haluaisin tämän "paskan" vain loppuvan ja haluaisin sen täyden eläkkeen, jotta voisin jatkaa taloudellisesti vapaata elämää puolison kanssa. Ei, ei ne tulot suuret olisi, mutta säännölliset ja loppuisi tämä toimeentulon ronkuminen.
perjantai 21. syyskuuta 2018
Turhauttavaa
Puoliso selasi äsken, illalla, television ohjelmatarjontaa. Tuleehan sieltä, kaikenlaista, mutta ei mitään erityistä. Joku elokuva, mitä hän sanoi haluavansa katsoa millainen se on.
Joltain kanavalta tuli joku toinen elokuva:
- Tää on tää, mikä me katsottiin yks ilta, muistatko, säkin tykkäsit tästä.
- Aa... Joo, toi on nimi on hämärästi tuttu. Joo, nyt mä muistan ton nimen. *mietintää..* Mutta millainen elokuva se oli? Mulla ei ole MITÄÄN muistikuvaa siitä elokuvasta ei mitään.
- No siinä näytteli sejase..
- Ei sano mitään, kyllähän sä tiedät, ettei nimet ole koskaan sanoneet mulle mitään 😉 Mistä se kertoi, mitä siinä tapahtui?
Puoliso kertoi pätkän juonesta, sitten muistin mistä elokuvasta oikein olikaan kyse.
Mutta on turhauttavaa katsella elokuvia, tv-sarjoja, ylipäätään mitään. Lukea kirjoja. Kun ei muista niistä mitään enää seuraavana päivänä.
Kirjoista pidän kirjapäiväkirjaa, pitäisikö ruveta pitämään samanlaista elokuvista? Ja kohta varmaan puheluistakin, mitä puhuu ystävien kanssa?
Tai siirtyä takaisin kirjeenvaihtoon? Mutta siinäkin pitäisi ottaa kopio lähetetyistäkin kirjeistä, ettei kirjoita samoja asioita moneen kertaan. Kun jo puhuu samoja asioita aina uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.
Turhauttavaa.
- Otus Scops -
Joltain kanavalta tuli joku toinen elokuva:
- Tää on tää, mikä me katsottiin yks ilta, muistatko, säkin tykkäsit tästä.
- Aa... Joo, toi on nimi on hämärästi tuttu. Joo, nyt mä muistan ton nimen. *mietintää..* Mutta millainen elokuva se oli? Mulla ei ole MITÄÄN muistikuvaa siitä elokuvasta ei mitään.
- No siinä näytteli sejase..
- Ei sano mitään, kyllähän sä tiedät, ettei nimet ole koskaan sanoneet mulle mitään 😉 Mistä se kertoi, mitä siinä tapahtui?
Puoliso kertoi pätkän juonesta, sitten muistin mistä elokuvasta oikein olikaan kyse.
Mutta on turhauttavaa katsella elokuvia, tv-sarjoja, ylipäätään mitään. Lukea kirjoja. Kun ei muista niistä mitään enää seuraavana päivänä.
Kirjoista pidän kirjapäiväkirjaa, pitäisikö ruveta pitämään samanlaista elokuvista? Ja kohta varmaan puheluistakin, mitä puhuu ystävien kanssa?
Tai siirtyä takaisin kirjeenvaihtoon? Mutta siinäkin pitäisi ottaa kopio lähetetyistäkin kirjeistä, ettei kirjoita samoja asioita moneen kertaan. Kun jo puhuu samoja asioita aina uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.
Turhauttavaa.
- Otus Scops -
torstai 20. syyskuuta 2018
Miksi en enää edes ajattele ajavani autoa?
Monikaan ei varmaan vietä sairautensa kanssa vuosipäivää, ei minkään sairauden eikä millään tavalla.
Enhän minäkään siitä päivästä mitään muista, en edes muistaisi päivämäärää, mutta olen niin moneen kertaan lukenut sairaskertomukset ja ne turhat b-lausunnot, joissa se päivämäärä on, joten se on kuin polttomerkki - missä se sitten onkin.
Tai niitä päivämääriä on oikeastaan kolme.
Ensimmäinen on se, josta en muista mitään, 23.7.2012. Siihen päättyi paljon.
Toinen on 11.8.2012. Silloin "heräsin". Se on ensimmäinen päivä, josta oikeasti muistan mitään. Sinä päivänä tajusin, että olen sairaalassa, Mutta jännää asiassa oli se, että en kyseenalaistanut asiaa. En kysynyt miksi, enkä ihmetellyt sitä. Se oli ihan luonnollista. En ihmetellyt sitä, en kysynyt miksi olin siellä en mitään. Se oli ihan normaalia. Olin siellä ja piste. Minulla kävi vieraita ja sekin oli normaalia.
Kolmas päivämäärä on 17.8.2012. Silloin pääsin kotiin.
Kun pääsin kotiin ja olin saanut kaikki paperit, sairaslomatodistusta myöten, muistan, että ajattelin "Tää on ihan ok, ei tässä mitään. Olen kotona sairasloman loppuun ja palaan sitten töihin. Ihan niin viimeksikin. Silloin kun se aivokasvain leikattiin"
Tässä vaan olen vieläkin. Sairaslomalla. Irtisanottuna. Kuuden vuoden jälkeen. Työsuhde päättyy vuoden lopussa.
Mikään edellä kirjoittamastani ei oikeastaan liity otsikkoon.
Menetin ajolupani tuona samana päivänä, 23.7.2012. Sinä päivänä, kun järki edes jollain tavalla palasi, tiesin, etten enää ikinä tule ajamaan autoa. En enää ikinä USKALTAISI ajaa autoa. En vaikka lääkäri sanoisi, että nyt kun kohtauksia ei enää ole ollut xx vuoteen ja lääkkeet tuntuvat toimivan, voit taas ajaa autoa, en silti uskaltaisi ajaa autoa.
Rakastan elämää niin paljon, etten halua ottaa riskiä. Rakastan läheisiäni niin paljon, etten halua ottaa riskiä. En halua tuottaa tuskaa läheisilleni, ottamalla sellaista riskiä jonka voin välttää.
Miltä mahtaa tuntua tästä ihmisestä? "Hienoa, se ei ollutkaan minun syyni, että ne kaksi ihmistä kuoli, se olikin epilepsiakohtauksen syytä. Kymmeneen vuoteen ei ollut kohtauksia ja nyt yhtäkkiä joku laukaisi kohtauksen, mutta ei se ollut onneksi minun vikani, että ne ihmiset kuoli. Huh. Nyt voin nukkua taas yöni rauhassa."
En IKIPÄIVÄNÄ voisi tuollaisen tapauksen jälkeen nukkua yötäni rauhassa. Minulla on kuitenkin tieto, että jonain päivänä se voi taas tulla, ihan yhtä lailla kuin se ensimmäinen kohtauskin, kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Erona ainoastaan se, että silloin kun sain sen ensimmäisen kohtauksen, olin juuri ollut terveystarkastuksessa ja ainoa mikä vika musta löydettiin oli refluksitauti.
Nyt tiedän, että minulla on epilepsia.
Minusta siinä melkoinen ero.
tiistai 4. syyskuuta 2018
Jos saat jotain hyvää, onko aina vastassa myös jotain pa...aa?
Viime päivityksestä kulunut taas kaksi kuukautta. Ei vaan saa sanoja "paperille" vaikka kuinka yrittäisi, ei näitä ajatuksia. Olen yrittänyt, monta kertaa, mutta jossain kohtaa se aina tökkäsee. Olen kokeillut ihan oikeatakin kynää ja paperia ajatusten purkamiseen, mutta ei siitäkään tule mitään.
Vaikka joistain raivokkaista päivityksistä ei sitä kuvaa ehkä saakaan, olen edelleenkin se sama vanha "ärsyttävä" minä, joka etsin auringonpaistetta ja sen positiivisen puolen kaikesta, siitä pa...skastakin.
Vaikka tuntuukin, että aina kun jossain joku ovi tuntuu raottuvan, joku toinen ovi paiskataan vieressä kiinni sellaisella voimalla, että korvat soi monta tuntia sen jälkeen.
Viimeksi kerroin, että eläkehakemus hylättiin. En pysy laskuissa enää mukana. Muuta kuin siinä, että kun järjestelin papereita, mulla on tällä hetkellä 16 B-lausuntoa, joissa todetaan, että olen työkyvytön.
Työterveyslääkäri, jolla tänään kävin valittamassa selkääni, totesi, että on se kumma, ettet sä jo saa sitä eläkettä, sullahan on täällä varmaan 700 lääkärinlausuntoa! Otin sen myötätunnon osoituksena ja siksi hän sen varmasti tarkoittikin.
Kerroin myös, että käytiin Kelassa. Plussaa sieltä: sain sairauspäivärahan, mutta luulen siihen vaikuttaneen sen, että sinne oli mennyt psykiatrin lausunto. Sen piti tulla mulle, mutta sihteeri oli vahingossa laittanut sen Kelaan. No, ei sen väliä, jos siitä oli tuloksena tuo.
Asumistukea emme sen sijaan saaneet. Johtuu varmaan siitä, kun lyhennämme lainaa niin vähän kuussa - kun ei ole varaa isompaan lyhennykseen. Sitähän ne ei vaan ymmärrä.
Työnantaja päätti kuuden vuoden sairaslomalla oloni jälkeen lopettaa työsuhteeni. Mut on irtisanottu 28.6. ja työsuhde päättyy 6 kk:n irtisanomisajan päätyttyä eli 28.12.2018. Kiitos ja näkemiin. No olihan tämä odotettavissa ja ihme, ettei työsuhdetta ole purettu jo aikaa sitten, kun ei heillä ole tarjota mulle työkykyäni vastaavaa työtä.
Vaan kaksi kuukautta tässä olen odottanut, paljonko tulen saamaan loppupalkkaa - eli kaikki mulle kuuluvat lomapalkat, ne jotka on silloin aikanaan jääneet maksamatta. Tarvitsen niille veroprosentin ja niiden summa vaikuttanee myös eläkkeen veroprosenttiin. En halua maksaa mätkyjä ensi syksynä.
Sain yhden laskelman, jossa oli joku miinusrivi. Oli oma shownsa, että sain kiinni ihmisen joka osasi sanoa, ettei hän kyllä osaa sanoa mikä se miinusrivi oikein on, mutta hän laittaa selvityspyynnön eteenpäin! Voi pyhä yksinkertaisuus!!!
Sitten sain sähköpostin, jossa luki ".... koska olet itse irtisanoutunut, maksetut blaa blaa blaa peritään takaisin". Mitäh??? Itse irtisanoutunut?? Vastasin ko. hlölle, että tarkistaisitko miten asianlaita oikein on, ja saisinko uuden oikean laskelman NOPEASTI, en ole itse irtisanoutunut vaan työsuhteeni on purettu työnantajan toimesta.
En saanut vastausta sähköpostiini ennen kuin työsuojeluvaltuutettu pyynnöstäni otti ko. hlöön yhteyttä ja pyysi selvittämään asiaa. Senkin jälkeen on mennyt vielä kolmatta viikkoa - nyt laskelman pitäisi olla matkalla, ykköspostissa. Saa nähdä, onko se sellainen kuin pyysin...
Pää alkaa hajota, ihan oikeasti. A-noppi joutui sairaalaan: veritulppa aivorungossa. Onneksi ei kovin paha, nyt muutaman viikon sairaalassa/kuntoutussairaalassa olon jälkeen on palaamassa, ehkä, kotiin kun tarvittavat muutokset saadaan tehtyä (pieni omakotitalo).
Mutta puolison pää alkaa myös hajota - alan olla tosi huolissani hänestä. Onneksi itselläni on hoitosuhde tuonne sairaalan psyk. puolelle ja juuri tänään sovittiin, että sitä jatketaan - voin käydä siellä purkamassa omia ajatuksia eikä tarvia kaikkea kaataa ystävien ja puolison harteille.
Hoitajalta sain myös yhteystiedot mihin puoliso voi ottaa yhteyttä ja pyytää apua itselleen - jonkun kenen niskaan hän voi kaataa kaiken sen mikä päässä pyörii ja ahistaa.
Meillä on kesämökki, jossa kävi varkaita kaksi vuotta sitten. Ikkunoihin on laitettu vanerit. Emme ole käyneet siellä sen jälkeen. Pari viikkoa sitten puoliso sanoi, ettei hän halua mennä sinne, häntä ahdistaa pelkkä ajatuskin siitä, ihan fyysisesti. Samoin kaupassa käynti, ihan niin kuin muakin.
Mutta kyllä asiat varmasti taas järjestyy...
Vuoden vaihteen jälkeen taas neurologille, uusi eläkehakemus menemään. Neurologi oli tosi vihainen, kun kävin siellä: jo on kumma, ettei se hakemus mene läpi, kun ei kerta kaikkiaan ole työkykyinen niin ei ole.
Nyt on takki tyhjä, kaikki on purettu pois mielestä. Ehkä tällä jaksan hetken.
Ja on, on hyviäkin asioita tapahtunut, ei elämä pelkkää synkkää ja kurjaa ole 😊😍 On onneksi ystäviä jotka kantaa hyvinä ja huonoina päivinä.
Ihania syyspäiviä sinulle 💗💖
- Otus Scops -
Vaikka joistain raivokkaista päivityksistä ei sitä kuvaa ehkä saakaan, olen edelleenkin se sama vanha "ärsyttävä" minä, joka etsin auringonpaistetta ja sen positiivisen puolen kaikesta, siitä pa...skastakin.
Vaikka tuntuukin, että aina kun jossain joku ovi tuntuu raottuvan, joku toinen ovi paiskataan vieressä kiinni sellaisella voimalla, että korvat soi monta tuntia sen jälkeen.
Viimeksi kerroin, että eläkehakemus hylättiin. En pysy laskuissa enää mukana. Muuta kuin siinä, että kun järjestelin papereita, mulla on tällä hetkellä 16 B-lausuntoa, joissa todetaan, että olen työkyvytön.
Työterveyslääkäri, jolla tänään kävin valittamassa selkääni, totesi, että on se kumma, ettet sä jo saa sitä eläkettä, sullahan on täällä varmaan 700 lääkärinlausuntoa! Otin sen myötätunnon osoituksena ja siksi hän sen varmasti tarkoittikin.
Kerroin myös, että käytiin Kelassa. Plussaa sieltä: sain sairauspäivärahan, mutta luulen siihen vaikuttaneen sen, että sinne oli mennyt psykiatrin lausunto. Sen piti tulla mulle, mutta sihteeri oli vahingossa laittanut sen Kelaan. No, ei sen väliä, jos siitä oli tuloksena tuo.
Asumistukea emme sen sijaan saaneet. Johtuu varmaan siitä, kun lyhennämme lainaa niin vähän kuussa - kun ei ole varaa isompaan lyhennykseen. Sitähän ne ei vaan ymmärrä.
Työnantaja päätti kuuden vuoden sairaslomalla oloni jälkeen lopettaa työsuhteeni. Mut on irtisanottu 28.6. ja työsuhde päättyy 6 kk:n irtisanomisajan päätyttyä eli 28.12.2018. Kiitos ja näkemiin. No olihan tämä odotettavissa ja ihme, ettei työsuhdetta ole purettu jo aikaa sitten, kun ei heillä ole tarjota mulle työkykyäni vastaavaa työtä.
Vaan kaksi kuukautta tässä olen odottanut, paljonko tulen saamaan loppupalkkaa - eli kaikki mulle kuuluvat lomapalkat, ne jotka on silloin aikanaan jääneet maksamatta. Tarvitsen niille veroprosentin ja niiden summa vaikuttanee myös eläkkeen veroprosenttiin. En halua maksaa mätkyjä ensi syksynä.
Sain yhden laskelman, jossa oli joku miinusrivi. Oli oma shownsa, että sain kiinni ihmisen joka osasi sanoa, ettei hän kyllä osaa sanoa mikä se miinusrivi oikein on, mutta hän laittaa selvityspyynnön eteenpäin! Voi pyhä yksinkertaisuus!!!
Sitten sain sähköpostin, jossa luki ".... koska olet itse irtisanoutunut, maksetut blaa blaa blaa peritään takaisin". Mitäh??? Itse irtisanoutunut?? Vastasin ko. hlölle, että tarkistaisitko miten asianlaita oikein on, ja saisinko uuden oikean laskelman NOPEASTI, en ole itse irtisanoutunut vaan työsuhteeni on purettu työnantajan toimesta.
En saanut vastausta sähköpostiini ennen kuin työsuojeluvaltuutettu pyynnöstäni otti ko. hlöön yhteyttä ja pyysi selvittämään asiaa. Senkin jälkeen on mennyt vielä kolmatta viikkoa - nyt laskelman pitäisi olla matkalla, ykköspostissa. Saa nähdä, onko se sellainen kuin pyysin...
Pää alkaa hajota, ihan oikeasti. A-noppi joutui sairaalaan: veritulppa aivorungossa. Onneksi ei kovin paha, nyt muutaman viikon sairaalassa/kuntoutussairaalassa olon jälkeen on palaamassa, ehkä, kotiin kun tarvittavat muutokset saadaan tehtyä (pieni omakotitalo).
Mutta puolison pää alkaa myös hajota - alan olla tosi huolissani hänestä. Onneksi itselläni on hoitosuhde tuonne sairaalan psyk. puolelle ja juuri tänään sovittiin, että sitä jatketaan - voin käydä siellä purkamassa omia ajatuksia eikä tarvia kaikkea kaataa ystävien ja puolison harteille.
Hoitajalta sain myös yhteystiedot mihin puoliso voi ottaa yhteyttä ja pyytää apua itselleen - jonkun kenen niskaan hän voi kaataa kaiken sen mikä päässä pyörii ja ahistaa.
Meillä on kesämökki, jossa kävi varkaita kaksi vuotta sitten. Ikkunoihin on laitettu vanerit. Emme ole käyneet siellä sen jälkeen. Pari viikkoa sitten puoliso sanoi, ettei hän halua mennä sinne, häntä ahdistaa pelkkä ajatuskin siitä, ihan fyysisesti. Samoin kaupassa käynti, ihan niin kuin muakin.
Mutta kyllä asiat varmasti taas järjestyy...
Vuoden vaihteen jälkeen taas neurologille, uusi eläkehakemus menemään. Neurologi oli tosi vihainen, kun kävin siellä: jo on kumma, ettei se hakemus mene läpi, kun ei kerta kaikkiaan ole työkykyinen niin ei ole.
Nyt on takki tyhjä, kaikki on purettu pois mielestä. Ehkä tällä jaksan hetken.
Ja on, on hyviäkin asioita tapahtunut, ei elämä pelkkää synkkää ja kurjaa ole 😊😍 On onneksi ystäviä jotka kantaa hyvinä ja huonoina päivinä.
Ihania syyspäiviä sinulle 💗💖
- Otus Scops -
keskiviikko 4. heinäkuuta 2018
Ei tälläkään kertaakaan - ja onhan niitä asioita mitkä mietityttää
Kaikenlaista on taas tapahtunut sitten viime päivityksen. Monta kertaa on ollut tämä tyhjä sivu auki, mutta en vain ole saanut kirjoitettua - en saa aloitettua. Sillehän on olemassa muuten joku nimikin, sille, kun vaan tuijottaa tyhjää sivua eikä saa kirjoitettua vaikka päässä myllertää. En vain muista mikä se on. Eikä sillä oikeastaan ole väliäkään.
Ihan ensimmäisenä voisin kertoa, että taas tuli hylky. Olin varautunut siihen, mutta silti toivoin, että josko NYT. Taas kuitenkin kaksi B-lausuntoa, joiden mukaan olen työkyvytön kaikenlaiseen työhön. Neuropsykologiset testit ja toimintaterapeutin lausunto ei muuttanut mua yhtään sen työkykyisemmäksi kuin ennenkään.
Oma selvitys siitä, että mulla on avustaja kohtauspelon vuoksi, kärsin jonkinlaisista paniikkihäiriöoireista (lääkärin mukaan, mutta kun sitä ei ollut mainitti lääkärin lausunnossa), ei auttanut. Olen edelleen eläkehakemuksen käsittelijöiden mukaan osatyökykyinen.
No. Jatketaan. Periksi en anna. (Päänsärky hiipii taas vasemmalta takaraivoon...) Jonain päivänä se sieltä annetaan.
Tänään kävin Kelassa hakemassa sairauspäivärahaa - en ymmärrä niiden ja niiden lomakkeiden logiikkaa laisinkaan. Onneksi olin varannut ajan etukäteen ja onneksi Puoliso oli mukana, hän ymmärsi edes jotain virkailijan selityksestä ja tiesi mitä tehdä.
Vielä kun virkailija oli virolainen/venäläinen ja puhui kuin papupata eikä kuunnellut mitään mitä meillä oli sanottavana, oli asiointi todella hankalaa. Toivottavasti asia etenee edes jotenkin. Varmaan käsittelijä soittaa sieltä ja kysyy, mitä mikäkin tarkoittaa.
Meillä on luultavasti edesssä kodin/asunnon myynti. Koska puoliso on työtön, eikä töitä näytä kuuluvan useista hakemuksista huolimatta, meillä ei vaan yksinkertaisesti ole varaa enää maksaa asuntolainaa ja vastiketta. Kun saisimme myytyä tämän asunnon, saisimme lainan maksettua ja voisimme muuttaa vuokralle. Toisaalta harmittaa, mutta toisaalta: eihän nämä ole kuin seinät.
Koti on se mitä me olemme yhdessä, mitä meillä on sydämessä. Kahden viikon päästä, vajaan itse asiassa, meillä on 31-vuotis hääpäivä. Tänä kesänä tulee 34 vuotta siitä kun tapasimme ensimmäisen kerran. Aika pitkä aika 💖
Melkein kaksi kuukautta sitten tuli taas kahden viikon jakso kohtauksia. Kaksi viikkoa joka päivä poissaolokohtauksia. Ja se aiheutti ensin yhden lääkkeen noston ½ tabletilla. Viikon verran söin sitä ja kun se ei auttanut (olisi pitänyt vaikuttaa 2-4 päivässä) omasta pyynnöstä nostettiin toista lääkettä, samoin ½ tabletilla. Viikon jälkeen kohtaukset oli poissa. Kaksi viikkoa siinä meni kaiken kaikkiaan
ennen kuin se helpotti.
Nyt on taas kohtausten osalta ok, mutta kuten tiedätte, lääkkeiden sivuvaikutukset on taas sitten eri asia.
Itse asia... nyt muistin, että olisi pitänyt muistaa eilen sanoa hoitajalle, kun hän soitti, että minkä lääkkeiden nosto on aiheuttanut, on se, että puhe on alkanut sammaltaa enemmän. Huomaan sen itse.
Samoin teen taas enemmän kirjoitusvirheitä kuin aikaisemmin.
Ja tällaisena pitäisi hakea töitä!!! Hah hah. No, onhan mulla sairaslomaa vuoden loppuun, mutta.... no katsotaan mitä siitä tulee. Itku kohta ainakin..
Jätin soittopyynnön psykiatrille, kaipa hän oli töissä eikä lomalla, ei toimistovirkailija ainakaan mitään sanonut..
Sovittiin nimittäin, että soitan hänelle, kun saan päätöksen. No jospa hän huomenna soittaisi.
Että semmoista. Koetan kirjoittaa muita ajatuksia vähän nopeammin, enkä näin kolmen kuukauden välein....
Ihan ensimmäisenä voisin kertoa, että taas tuli hylky. Olin varautunut siihen, mutta silti toivoin, että josko NYT. Taas kuitenkin kaksi B-lausuntoa, joiden mukaan olen työkyvytön kaikenlaiseen työhön. Neuropsykologiset testit ja toimintaterapeutin lausunto ei muuttanut mua yhtään sen työkykyisemmäksi kuin ennenkään.
Oma selvitys siitä, että mulla on avustaja kohtauspelon vuoksi, kärsin jonkinlaisista paniikkihäiriöoireista (lääkärin mukaan, mutta kun sitä ei ollut mainitti lääkärin lausunnossa), ei auttanut. Olen edelleen eläkehakemuksen käsittelijöiden mukaan osatyökykyinen.
No. Jatketaan. Periksi en anna. (Päänsärky hiipii taas vasemmalta takaraivoon...) Jonain päivänä se sieltä annetaan.
Tänään kävin Kelassa hakemassa sairauspäivärahaa - en ymmärrä niiden ja niiden lomakkeiden logiikkaa laisinkaan. Onneksi olin varannut ajan etukäteen ja onneksi Puoliso oli mukana, hän ymmärsi edes jotain virkailijan selityksestä ja tiesi mitä tehdä.
Vielä kun virkailija oli virolainen/venäläinen ja puhui kuin papupata eikä kuunnellut mitään mitä meillä oli sanottavana, oli asiointi todella hankalaa. Toivottavasti asia etenee edes jotenkin. Varmaan käsittelijä soittaa sieltä ja kysyy, mitä mikäkin tarkoittaa.
Meillä on luultavasti edesssä kodin/asunnon myynti. Koska puoliso on työtön, eikä töitä näytä kuuluvan useista hakemuksista huolimatta, meillä ei vaan yksinkertaisesti ole varaa enää maksaa asuntolainaa ja vastiketta. Kun saisimme myytyä tämän asunnon, saisimme lainan maksettua ja voisimme muuttaa vuokralle. Toisaalta harmittaa, mutta toisaalta: eihän nämä ole kuin seinät.
Koti on se mitä me olemme yhdessä, mitä meillä on sydämessä. Kahden viikon päästä, vajaan itse asiassa, meillä on 31-vuotis hääpäivä. Tänä kesänä tulee 34 vuotta siitä kun tapasimme ensimmäisen kerran. Aika pitkä aika 💖
Melkein kaksi kuukautta sitten tuli taas kahden viikon jakso kohtauksia. Kaksi viikkoa joka päivä poissaolokohtauksia. Ja se aiheutti ensin yhden lääkkeen noston ½ tabletilla. Viikon verran söin sitä ja kun se ei auttanut (olisi pitänyt vaikuttaa 2-4 päivässä) omasta pyynnöstä nostettiin toista lääkettä, samoin ½ tabletilla. Viikon jälkeen kohtaukset oli poissa. Kaksi viikkoa siinä meni kaiken kaikkiaan
ennen kuin se helpotti.
Nyt on taas kohtausten osalta ok, mutta kuten tiedätte, lääkkeiden sivuvaikutukset on taas sitten eri asia.
Itse asia... nyt muistin, että olisi pitänyt muistaa eilen sanoa hoitajalle, kun hän soitti, että minkä lääkkeiden nosto on aiheuttanut, on se, että puhe on alkanut sammaltaa enemmän. Huomaan sen itse.
Samoin teen taas enemmän kirjoitusvirheitä kuin aikaisemmin.
Ja tällaisena pitäisi hakea töitä!!! Hah hah. No, onhan mulla sairaslomaa vuoden loppuun, mutta.... no katsotaan mitä siitä tulee. Itku kohta ainakin..
Jätin soittopyynnön psykiatrille, kaipa hän oli töissä eikä lomalla, ei toimistovirkailija ainakaan mitään sanonut..
Sovittiin nimittäin, että soitan hänelle, kun saan päätöksen. No jospa hän huomenna soittaisi.
Että semmoista. Koetan kirjoittaa muita ajatuksia vähän nopeammin, enkä näin kolmen kuukauden välein....
keskiviikko 21. maaliskuuta 2018
Hyviäkin päiviä on :)
Siitä huolimatta, että vihaan tätä sairautta, tätä Riesaa, joka on muuttanut kaiken, on hyviäkin päiviä. Tai jos oikein tarkkaan ajattelen, päivissä on jotain hyvää.
Tänään, tällä hetkellä, on ajateltava elämää päivää kerrallaan - ja silti kuitenkin mietittävä, miten sitten, kun... Meidän on pakko tehdä suunnitelmia, suunnitelma B, suunnitelma C, koska se suunnitelma A kaatui jo aikaa sitten ja sen raunioilla on eletty ja sen raunioille on yritetty rakentaa uutta elämää.
Tänään soitti lääkäri, jonka luona kävin maanantaina. Olen käynyt hänen luonaan pari vuotta sitten. Mukava nuorehko mies. Jolla oli selvä halu auttaa, monella tavalla. Ihan kuin pari vuotta sittenkin.
Hän kysyi lupaa, saako soittaa parille muulle ihmiselle ja kysyä neuvoa, keskustella asioistani. Tietenkin annoin luvan.
Nyt istun sohvalla, kyyneleet silmissä ja mietin, miten onnekas olen, kun minulle on annettu kaikki ne lääkärit, jotka oikeasti, ihan todella, ovat alusta asti halunneet auttaa ja niitä lääkäreitä osuu kohdalleni edelleen.
Silloin, kun ei itsestäni ollut hoitamaan asioitani; puoliso, lääkärit, hoitajat ja muut läheiseni hoitivat asioitani. Kun taas olen pystynyt itse osallistumaan asioideni hoitoon, olen tuntenut olevani parhaimpien lääkäreiden käsissä - joka paikassa. Joskus puoliso on ollut tukena (saattajana, muistikirjana).
Kun nyt mietin tämän päiväistä lääkärin soittoa "sinua varten me täällä olemme" - ja sitä mitä hän kertoi ja miten asiat taas etenevät, miten toimitaan, tunnen todella olevani hyvissä käsissä. Ne kaikki ihmiset, jotka asioitani hoitavat, haluavat auttaa, haluavat, että tämä loppuu, vaikka Riesasta en eroon pääsekään.
Olen kiitollinen heille kaikille.
Vielä kun löytäisin Iiriksen. Olen kadottanut hänet ja siitä olen surullinen :(
Tänään, tällä hetkellä, on ajateltava elämää päivää kerrallaan - ja silti kuitenkin mietittävä, miten sitten, kun... Meidän on pakko tehdä suunnitelmia, suunnitelma B, suunnitelma C, koska se suunnitelma A kaatui jo aikaa sitten ja sen raunioilla on eletty ja sen raunioille on yritetty rakentaa uutta elämää.
Tänään soitti lääkäri, jonka luona kävin maanantaina. Olen käynyt hänen luonaan pari vuotta sitten. Mukava nuorehko mies. Jolla oli selvä halu auttaa, monella tavalla. Ihan kuin pari vuotta sittenkin.
Hän kysyi lupaa, saako soittaa parille muulle ihmiselle ja kysyä neuvoa, keskustella asioistani. Tietenkin annoin luvan.
Nyt istun sohvalla, kyyneleet silmissä ja mietin, miten onnekas olen, kun minulle on annettu kaikki ne lääkärit, jotka oikeasti, ihan todella, ovat alusta asti halunneet auttaa ja niitä lääkäreitä osuu kohdalleni edelleen.
Silloin, kun ei itsestäni ollut hoitamaan asioitani; puoliso, lääkärit, hoitajat ja muut läheiseni hoitivat asioitani. Kun taas olen pystynyt itse osallistumaan asioideni hoitoon, olen tuntenut olevani parhaimpien lääkäreiden käsissä - joka paikassa. Joskus puoliso on ollut tukena (saattajana, muistikirjana).
Kun nyt mietin tämän päiväistä lääkärin soittoa "sinua varten me täällä olemme" - ja sitä mitä hän kertoi ja miten asiat taas etenevät, miten toimitaan, tunnen todella olevani hyvissä käsissä. Ne kaikki ihmiset, jotka asioitani hoitavat, haluavat auttaa, haluavat, että tämä loppuu, vaikka Riesasta en eroon pääsekään.
Olen kiitollinen heille kaikille.
Vielä kun löytäisin Iiriksen. Olen kadottanut hänet ja siitä olen surullinen :(
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)